Tukholma ja ensimmäinen maratooni

Unohtumaton matka. Jos ei tarvitsisi mitään muuta kirjoittaa ja kuvailla, se olisi vain tuo. Kesäkuun alussa unelmat toteutuivat ja kevään treenit tulivat päätökseensä kun Tukholman maratooni koitti kesäkuun 4. päivänä. Miten matka sujui ja mitä tapahtui, siitä seuraavassa;

Juoksu olisi lauantaina. Torstai aamuna kävin vielä kevyen hölköttelylenkin Suomessa ja kokeilin viimeiset mahdolliset Kinesio- teippaukset jalkaan. Pelko takaraivossa oli mieletön; kestääkö polvi ja lonkka? Pääsenkö lähtemään matkaan? Jalka toimi ja fiilis alkoi nousta. Viimeisiä tankkausjuomia naamariin ja eikun laivaan!

Perjantaina olimme jo Ruotsin päässä. Päätin, että tänään en mieti huomista juoksua kuin kerran tai kaksi ja muun ajan pyhitän perheelle Tukholman kaupungissa kierrellen ja kaarrellen. Voitte vaan uskoa menikö se aivan noin? No ei... Hieman kävimme siis reittiä läpi, katsoimme missä olisi kisakylä, missä mies ja poika tulisivat vilkuttamaan sun muuta. 

Kisakylä oli hieno! Vaivaa oli nähty ja ihmisillä olisi kaikilla sama päämäärä. Päätin, että ensi yönä nukun pitkät unet ja laitan kaiken hotellihuoneessa valmiiksi; olisi kiva lähteä sitten kohti lähtöpaikkaa.

Kisakylän ovella

Aamulla herätessä hotellin alakerrassa oli kaaos; ihmisiä oli kymmeniä aamiaisella ja jonottaa sai puuropisteellä vähän liiankin kauan. Eniten kaikesta minua stressaa jos ruokaa ei saa riittävästi ja niin kävi nytkin :D Tässä ruokajonotuksen lomassa huomasin, että muitakin salolaisia oli samassa hotellissa ja iloisesti Ledil Oy:n porukat sieltä pöydästä vilkuttelivatkin. Kiva tietää, että muitakin kotipuolesta tulossa samalle reitille! (Terkkuja Marko, Veijo, Teemu ja muut!) Onneksi ruokaa sai loppujen lopuksi riittävästi ja pikkuhiljaa siirsin ajatukset juoksuun.

Juoksunumeroni, hui!

Juoksu alkoi kello 12 Ruotsin aikaa. Lähdimme hotellilta lähtöpaikalle jo 1,5 tuntia ennen lähtöä, jotta ei missään nimessä tulisi kiire. Kävellessämme paikan päälle en juurikaan kelannut muuta kuin vasenta jalkaani. Entä jos se sanoisikin sen pahimman heti lähtöruudulla ja juoksu tyssäisi siihen? Päätin, etten maalailisi piruja seinille ennen kuin tilanne on käynnissä. Nyt tuntuu hyvältä ja se riittää.

Olin saanut juoksunumeroni ja muut varusteet jo edeltävänä päivänä kisakylästä. Nyt vaan enää viimeisiä silauksia ja vessajonoon siirtymistä vailla. Kellon lyödessä 11.00 huomasin, että vessajonot ovat ihan älyttömät; pakko olisi vielä kuitenkin päästä. Eikun sitten jonon hännille ja odottelemaan. Kello tuli pikkuhiljaa 11.45, vartti lähtölaukaukseen ja jonotan vieläkin! Tässä vaiheessa mies sanoikin, että he lähtevät jo kohti juoksureittiä ja etsimään syömistä ja lähetti minut matkaan. Tässä kohdin myös huvittavasti huomasimme etten ollut ottanut yhtäkään lämmittelyaskelta, joten siitä sitten nopeasti viimeiset haaraperushypyt ja aktiiviset venyttelyt kehiin vessajonossa :D Huvittavaa, mutta silti pakollista!

Maraton-aamun tunnelmia; tukan suoristusta pienessä stressitilassa :D

Vessasta päästyäni lähdinkin kävelemään kohti "karsinaa", josta lähtö tapahtuisi hitaasti, mutta varmasti valuen. Muistan ajatelleeni, että tässäkö tämä nyt sitten punnitaan; oma kunto, kehitys ja henkinen kantti? Eräs suomalainen mies kysyikin vieressäni ennen lähtälaukausta: "Onko tää sun eka maraton?" Vastasin kyllä ja tsemppaavaksi vastauksesi sain: "Sä jaksat hienosti, tää on upee reitti!"

Lähdön tunnelmaa.

Lähtöhetkestä en juurikaan muista mitään. Olin todella fiiliksissä ja samalla hämmentävän peloissani. Vajaa 42 kilometriä edessä, nyt mennään!
Ensimmäisen viiden kilometrin aikana en katsonut kertaakaan kelloon, en uskaltanut. Päätin himmailla ja fiilistellä alun tunnelmaa. Musiikinkin laitoin soimaan vasta ensimmäisen kahden kilometrin jälkeen, siitä lähtisi työnteko.

Ensimmäinen ylämäki koitti vajaan 10 kilometrin kohdalla, jolloin olimme Tukholman suurimman sillan juurella. Olin käsittänyt, että tämä raakuus tultaisiin juoksemaan kaksi kertaa matkan aikana, mutta en käsittänyt lainkaan kuinka paljon sitä nousua sitten olikaan! Meinasin lahota ekan nousun jälkeen samointein. Järkyttävää, mutta silti nii mieletöntä! Jalat kantoivat ja matka jatkui. Tässä vaiheessa myös Ice Power- suihkuttajat olivat odottamassa juoksijoita ; sitä sai kipeisiin kohtiin, jos tuntui erityisen pahalta. Se auttoi! Mieletöntä.

Valehtelematta koko matkan aikana en laskenut kilometrejä, halusin vain fiilistellä. Ensimmäiset hapot huomasin jaloissa 21 kilometrin kohdalla, mutta niistäkin päästiin kun hieman hiljensi vauhtia ja keskittyi vain oikeaan tekniikkaan.

Olin päättänyt, että pysähdyn jokaisella juoma- ja tankkauspisteellä ja kävelen rennosti sen hetken, jotta saan ravinteet heti kropalle käyttöön. Onneksi olin päättänyt näin, sillä liian paljon huomasin ihmisiä, jotka siinä hötäkässä joivat tai söivät juostessa ja jo muutaman metrin jälkeen oksensivat. Juomapisteillä oli aina tarjolla urheilujuomaa sekä vettä. Ruokapisteet (alkoivat puolen välin jälkeen) tarjosivat juoksijoille välillä banaania, suolakurkkua, hedelmäsokeritabletteja, sekä energiapatukan paloja. Syödä sai, mutta niin vaan kannattikin!

Vajaat 30 kilometriä juostuani musiikki loppui tyystin korvista ja puhelimesta oli mennyt herätyskellotoiminto (??) päälle! Se piippasi liian lujaa korvissa ja ai että miten harmitti. Päätin vielä kokeilla saisinko musiikin toimimaan ja onneksi sain! Tähän kului muutama ekstraminuutti kun säädin puhelin kourassa keskellä Tukholman keskustaa, mutta tästäkin selvittiin. Kyseisen säädön jälkeen joku taputti minua olkapäälle ja huomasin, että yksi Jäniksistä koputteli olkapäähäni ja osoitti samalla miestäni ja lastani väkijoukossa. Siellä he olivat ja heiluttelivat Ruotsin lippua :D Aloin tietenkin vollottaa, enkä voinut muuta kuin lähettää lentosuukkoja sen minkä kerkesin! Enää 10 kilometriä, sen jaksaisin vaikka unissanikin!

En ole koskaan juossut niin takkuista matkaa mitä maratoonilla koin 35-42 kilometrin välillä. Oli vaan pakko jaksaa ja pitää pää mukana menossa. Nyt alkoi varsinainen henkinen tsemppaus, "Nyt kun tämän vielä jaksan, se olisi samanlainen matka kuin kotoa Hanhivaaraan ja takaisin", "Tämä vielä, niin olen juossut hanhikselta Salon keskustaan". Hullua mitä matka-ajatuksia ihminen mielessään piirtelee pahimman edessä :D Hauskinta viimeisillä kilometreillä oli asfalttiin piirretyt tsemppausviestit: "Think about that; it also can be 42 000 Burbees!". 

Muistan ikuisesti 41 kilometrin kyltin. Itkin ja huusin samaan aikaan, jolloin myös tien varsilla ollut yleisö yltyi kannustamaan lisää :D Ei voinut kuin hymyillä. Tällöin unohdinkin kaiken kivun jaloista, rakot, hiertymät ja lähdin painamaan kohti Tukholman urheilustadionia, jossa maali jo häämötti. Ohitin ihmisiä, kiritin ja kiritin kunnes maaliviivalla hyppäsin uupuneena ja onnellisena maaliin! TEIN SEN! Kuusi viikkoa ennen tätä en juurikaan päässyt juoksemaan ja nyt se oli siinä. Loppuajaksi muodostui tasan viisi tuntia, mutta olin tyytyväinen; olin tehnyt sen mistä olin jo niin kauan haaveillut ja miettinyt kestääkö kroppa!

Väsynyt, mutta onnellinen juoksija. Muistin ottaa Hanhivaarankin mukaan matkaan ;)

Se mitä tällä matkalla koin en voi enempää sanoin kuvailla. Se pitää itse kokea. Urheilusta olen aina pitänyt, mutta nyt pidän siitä vieläkin enemmän. Maratonin jälkeen en ole kertaakaan ajatellut, että minun juoksuni ovat nyt tässä, vaan mieli on vaan koko ajan seuraavissa kisoissa. Se mitä Tukholmasta kannan loppuelämäni mukanani on ensimmäinen maratoonini, hieno reitti, loistava keli ja fiilis, että kroppani oli kuin olikin maraton kunnossa! Ensi vuonna menen taas, se jos mikä on varmaa ;)

Juoksumaisin terveisin,

Jutta.